Yksinäisyyden tauti raastaa

Jos sinulla on tarpeeksi laaja ja toimiva sosiaalinen verkosto, olet todennäköisesti onnellisempi, jopa terveempi kuin yksinäinen kaverisi. Yksin olo on usein myönteistä ja voimaa antavaa, yksinäisyys lähes poikkeuksetta kielteistä ja musertavaa.

Maailma on muuttunut, mutta inhimilliset perustarpeet eivät. Tarvitsemme toisiamme, kaipaamme kasvotusten kohtaamista, kuulluksi tulemista, ilojen ja surujen jakamista, yhteistä tekemistä.

Arkunkantajille, luottoystäville, on käyttöä paljon ennen kuin viimeisellä matkalla.

Minä olen kuin huuhkaja autiomaassa, kuin pöllö, joka asustaa raunioissa. Minä valvon yöni, olen yksin kuin katolla kyyhöttävä lintu. (Ps. 102:7–8)

Yksinäisyydestä on julkisuudessa paljon puhuttu, yhteiskunta tunnistaa ongelman ja riskit. Nykypäivän kansantaudista kärsivät yhtä lailla lapset kuin vanhukset.

Haitallisen ilmiön edessä ei ole tyydytty seisomaan tumput suorina, auttajia ja auttamisen halua on kosolti. Kirkko tekee osansa, samoin eri järjestöt, SPR:stä Mielenterveysseuraan. Tämänvuotisen yhteisvastuukeräyksen tuotolla autetaan yksinäisiä vanhuksia, kaksi vuotta sitten kohteena olivat nuoret.

Yliopistopastori Risto Korhonen kantaa huolta nuorista aikuisista.

– Jotkut yksinäisyyden paineissa elävät opiskelijat ovat niin ahtaalla, että heillä on synkkiä, jopa itsetuhoisia ajatuksia. Yksinäisyyden kokemus on aina henkilökohtainen. Joka tapauksessa se on vastentahtoinen olotila, johon liittyy myös häpeän, surullisuuden ja epätoivon tunteita.

Syyt kietoutuvat usein toisiinsa. Osaltaan vaikuttavat omat luonteenpiirteet, kuten ujous, itsetunto ja sosiaaliset taidot. Ulkoisia syitä ovat esimerkiksi yliopisto oppimisympäristönä, opiskelijakulttuuri, lapsuudessa koettu koulukiusaaminen, perhe-elämän ongelmat, muiden ihmisten suhtautuminen.

Siitä Korhonen on hyvillään, kun kynnys kääntyä kirkon oppilaitostyön puoleen on niin matala.

– Meidän luoksemme uskaltaa tulla, asian ei tarvitse olla suuren suuri. Iso askel on otettu jo, kun soittaa, lähettää sähköpostiviestin tai nyppää korkeakoulun käytävällä hihasta. Aika monelle riittää jo yksi tapaamiskerta, ja sen aikana kuulluksi tuleminen.

Kaksin on parempi kuin yksin, sillä kumpikin saa vaivoistaan hyvän palkan. Jos he kaatuvat, toinen auttaa toista nousemaan, mutta voi yksinäistä, joka kaatuu – häntä auttamassa ei ole ketään. (Saarn. 4:9–10) 

Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö seuraa säännöllisesti opiskelijoiden terveystilannetta ja hyvinvointia. Tuoreimman tutkimuksen (2012) mukaan joka kolmas kärsii yksinäisyydestä ajoittain, viisi prosenttia usein.

– Kyllä nämä ovat merkittäviä lukemia. Tilanteen korjaamiseksi tarvitaan kaikkien kaikki mahdolliset toimenpiteet. Asialla on sekä kansanterveydellistä että kansantaloudellista merkitystä, Korhonen sanoo.

Hän vierastaa ajan hengen mukaista ajatusta elämästä projektina, koska se johtaa vääjäämättä erillisyyteen.

– Jo lapsiin iskostetaan megatrendejä, ja jokainen valitsee niistä sellaisia yksilökeskeisiä asioita kuin kulloinkin haluaa. Perinteisten sosiaalisten verkostojen sijaan tavoitellaan vain niitä verkostoja, joista on itselle tai henkilökohtaiselle projektille hyötyä. Loputtomiin emme voi ajatella vain itseämme, sillä jokainen tarvitsee läheisiä, joilla voi turvallisesti kertoa asioitaan, ja joiden seurassa uskaltaa olla oma itsensä.

Käänny puoleeni ja ole minulle armollinen, sillä minä olen yksin ja avuton. Lievitä sydämeni tuska, ota pois minun ahdistukseni. (Ps. 25:16–17)

Sosiaalinen media on lisännyt yhteisöllisyyttä, verkossa yksinäinenkin voi tuntea kuuluvansa johonkin. Tekniikka tarjoaa työkalut kanssakäymiseen, mutta lisääkö se hyvinvointia?

Onko sosiaalinen media nimestään huolimatta joskus epäsosiaalinen? Jos itselle ei tapahdu mitään ja alinomaa lukee muiden hehkutuksia tekemisistään, matkoistaan, juhlistaan, tuntuu kuin kaikki elämä olisi jossakin muualla.

Ihmisellä voi olla viisisataa Facebook-kaveria, muttei yhtään sydänystävää, jonka kanssa jakaa asioita ja ajatuksia. Vaikka kaverit tykkäävät päivityksistäni, se ei automaattisesti tarkoita, että he tykkäävät minusta.

Yksinäinen nuori kaipaa arvostusta, mutta pelkät peukutukset eivät vastaa eläviä ihmisiä. Joka viides yläkouluikäinen poika arvioi, ettei hänellä ole yhtään todellista ystävää.

Verkkoon jää myös helposti koukkuun, siitä tulee kasvotusten kohtaamisten kylmä korvike. Nettiriippuvuus on yksi uusi vitsaus.

YTHS:n terveystutkimuksen 2012 mukaan 27 prosenttia kaikista korkeakouluopiskelijoista koki netinkäytön haitanneen opintojen etenemistä. Vuonna 2008 vastaava luku oli 17 prosenttia.

Kuka on yksinäinen?

Ketkä ovat nykypäivän yksinäisimpiä? Joukko satunnaisesti valittuja seurakunnan työntekijöitä vastasi näin:

”Vanhukset helposti, mutta tulee myös mieleen, kuinka yksin pahimmillaan on pahasti koulukisattu lapsi koulun pihamaalla…” (pappi)

”Joku voi olla kovin yksinäinen, vaikka on ihmisiä ympärillä. Ihminen on yksinäinen, jos hän niin tuntee. Ja kun ei voi tavata tai kohdata muita silloin kun olisi tarve, mutta ei ole keinoja, välineitä tai voimia.” (pappi)

”Ei yksinäisyys ole välttämättä ihmisten puutetta. Se on tunnetila, ettei kohtaa ketään, jonka kanssa olla aidosti ystävä. Monet iäkkäät haikailevat vanhoja hyviä aikoja, koska silloin oli aikaa ihmisenä olemiselle.” (diakoniatyöntekijä)

”Yksinäinen voi olla vanhus, jolla ei ole lapsia. Ja tietenkin syrjäytyneet, päihdeongelmaiset, joilla tosin voi olla hyvinkin laaja kaveripiiri tukemassa, vaikkakaan ei yhteiskunnan hyväksymässä elämänmuodossa.” (pappi)

”Monet vanhukset elävät yksin, omaiset asuvat kaukana tai heitä ei ole. Sairaus tai heikko kunto estävät yhteydenpidon muihin. Myös jotkut nuoret ovat yksinäisiä ja neljän seinän sisällä pelien ja netin koukussa.” (pappi)

”Ainakin hän, joka ei pääse tai uskalla muiden ihmisten pariin ja jota kukaan ei käy katsomassa. Moni sairas, moni vanhus.” (pappi)

”Syrjäytyneet. Lapsettomat vanhat ihmiset. Heissä on tietenkin eroja, sillä ihmisellä voi olla laaja ystäväjoukko, vaikkei olisi lapsia. Mutta ellei ole ystäviä, silloin on tosi yksin.” (kanttori)

 

Hiljaiset hautajaiset koskettavat

Kaikkein karuimmillaan yksinäisyys ja läheisten puute näkyy hautajaisissa, joissa saattojoukko on kutistunut olemattomaksi. Joskus arkun äärellä on siunaava pappi yksin.

Tampereella on vuodessa nelisenkymmentä sellaista hautausta, jolloin paikalla on papin lisäksi korkeintaan pari muuta.

– Nämä tilanteet ovat saaneet minut arvostamaan yksilöä, yhden ihmisen elämää ja kuolemaa. Samalla olen paljon pohtinut olemassaolon merkitystä ja tarkoitusta, kuvailee Hatanpään sairaalassa työskentelevä sairaalapastori Saila Munukka.

Pyysimme joitakin tamperelaisia pappeja ja kanttoreita kertomaan omista kokemuksistaan ja hiljaisten hautajaisten herättämistä ajatuksista.

”Yli kolmenkymmenen vuoden aikana ilman yhtään saattajaa olleita siunauksia on ollut alle kymmenen. Puhetta en ole pitänyt, mutta kanttorin kanssa on veisattu jokin tuttu virsi. Muuten on menty käsikirjan kaavan mukaan.

Vähän hämmentävä, puhutteleva ja erikoinen tilanne on – surullinenkin. Kanttori on yleensä ollut mukana, usein myös kappelin vahtimestari, jos suinkin on ehtinyt.

Ellei siunaustilaisuudessa ole saattajia, se ei välttämättä kerro ihan kaikkea eikä ilman muuta summaa vainajan elämää. Hänellä on voinut olla toisenlaisiakin aikoja, ja ehkä jossain on ystävä joka vain ei päässyt hautajaisiin.” (pappi)

”Olen siunannut muutamia vainajia, joilla ei ollut muita saattajia kuin pappi, kanttori ja vahtimestari. Näissä tilanteissa olen miettinyt ja surrut sitä, miksi joku on niin yksinäinen että ainoat omaiset ovat viranomaiset.

Tilaisuus ei poikkea sisällöltään muuten kuin että puhetta en pidä. Veisaamme virren, luen raamatuntekstin ja rukoukset, piirrän hiekkaristin arkulle. Herran siunaukseen suljen poislähteneen ja hänen läheisensä.

Olemme pienellä joukolla Jumalan edessä. Kirkko saattaa rukouksin armollisen Jumalan käsiin hänet. jolla ei muita saattajia ole. Hänen elämänsä oli Jumalan antama ja arvokas, olipa se millainen tahansa.” (pappi) 

”Edellisestä kerrasta on vuosia, olisiko näitä toimituksia ollut yhteensä 5–6 eli kerran viidessä vuodessa.

Siunaus on varmasti tavallista lyhyempi. Kanttoriakaan ei aina ole ollut paikalla. Kukat puuttuvat ja kukkien tuojat. Varsinaista siunauspuhetta en ole pitänyt. Sitä enemmän olen lukenut Raamattua.

Olen pohtinut, millainen on mahtanut vainajan elämä olla. Ympärillä on ollut ihmisiä enemmän tai vähemmän. Miksi kukaan ei ole enää saattamassa? Miltä tuntuu kun kukaan ei välitä? Ja kuitenkin Jumala välittää, yritän vakuuttaa.” (pappi)

”Olen ollut yhdessä sellaisessa tilaisuudessa. Vähän lyhyempi kaava, mutta suurella kunnioituksella on puhuttu ja virret veisattu, soitettu alku- ja loppusoitot. Millaisia ajatuksia on herännyt? Ei ihmisen ole hyvä elää yksin. Tosi surullista. Miten ihminen voi elää näin? Eikö kukaan välitä, vai eikö kyseinen ihminen ole halunnut ketään ympärilleen? Syrjäytynyt?” (kanttori)

”Olen toimittanut muutamia yksinäisiä siunauksia. Useimmissa niistä on kuitenkin ollut paikalla edes yksi vainajan läheinen. Kerran ainoa elossa oleva, iäkäs sukulainen asui kaukana toisella paikkakunnalla, ja oli jo niin huonokuntoinen, ettei päässyt tilaisuuteen. Hautaustoimiston edustaja otti valokuvan ja lähetti sen sukulaiselle.” (pappi)

”Arkun äärellä olen miettinyt, kenelle oikein puhun? Miksi? Miksi puhua nyt kun henkilö on jo kuollut? Ja toisaalta täytyy puhua edes nyt! Jos tilaisuudessa on mukana hautausauton kuljettaja, tilanne on kummallinen. Olen kuitenkin asennoitunut niin, että on vainajan kunnioitusta pitää yhtä hieno tilaisuus kuin jos paikalla olisi sata henkilöä. Yhtä yksin suurten hautajaisten vainajakin on voinut elämänsä aikana olla. Tietyssä mielessä tilanne ei muutu, vaikka olen yksin toimittamassa siunausta. Ihminen on ihminen, yksinäinen tai ei.” (pappi)

”Olen soittanut satoja hautauksia, mutta en ole koskaan ollut siunauksessa, jossa olisi ollut vain pappi mukana. Pieniä tilaisuuksia on toki ollut, ja parhaiten mieleen on jäänyt yksi niistä Lamminpään isossa kappelissa. Paikalla olivat iäkkään vainajan iäkäs tytär, pappi ja minä. Menin spontaanisti istumaan omaisen viereen. Tilaisuus oli tosi hieno!

Koskaan ei tunnu siltä, että työ on turhaa vaikka saattoväkeä olisi vähän, 1 tai 0.” (kanttori)

”Olen huomannut itsessäni myös surun tunteita, kun saattoväkeä ei ole, vaikka kuulen, että vainajalla on lapsia ja muita sukulaisia. En kuitenkaan tiedä vainajan elämästä mitään, joten en arvaile, mitä on tapahtunut, kun välit ovat menneet poikki. Toisaalta vihamielisyyskin on käsittämätöntä. Edes kuoleman äärellä ei voi nöyrtyä, ei uskalleta kohdata ihmistä ihmisenä, vikoineen ja puutteineen. Monesti lähipiirissä on ollut yhtä paljon vikaa kuin vainajassa.” (pappi)

Pirjo Silveri

Kun kaipaat apua

Palveleva puhelin

Mielenterveysseura

Opiskelijoiden tukikeskus

Hanna Ikosen sosiologian pro gradu -tutkimus lapsuuden ja nuoruuden yksinäisyyskokemuksista nuorten aikuisten elämänkulussa (2013)

Yhteisvastuu nuoresta -hankkeen yksinäisyyskysely