Arvot ja taiteet yhdistävät enemmän kuin olinpaikka

 

 

 

 

 

 

Voimme oppia lisää toisiltamme, sanoo innokas valokuvauksen harrastaja ja pyöräilijä Silvia Eliana Aedo Sepúlveda.
Kuva: Tuomas Koskialho

Vaikka rakastaisimme nykyistä olopaikkaamme täydellä sydämellä, kannamme mukanamme jotain juuristamme. Vapriikissa 7. lokakuuta asti esillä oleva William Lomaxin valokuvien näyttely Dear Maggie tuo tämän teeman esiin.

Lomax asui Tampereella 50 vuotta, mutta säilyi aina englantilaisena, ja jopa korosti englantilaisuuttaan. Ehkä juuri siksi hän pystyi tarkastelemaan kotikaupunkiaan tuorein silmin.

Valokuvat sijoittuvat 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen. Lomaxin kaupunki oli täynnä toimintaa.

Tampereen historia on opaskierroksia vetävän Irina Pukarin lempiaine. Synnyinmaassaan Ukrainassa hän teki uran matematiikan opettajana.

– Tampere on uusi ja rakas kotikaupunkini. Haluan todistaa kaikille, että Tampere on paras Suomen kaupunki.

Pukari kehuu sekä seudun historiaa että kulttuurielämää. Edellisenä päivänä hän on luennoinut Suomen historiasta ja kulttuuriperinnöstä maahanmuuttajan silmin.

– Ihailen sellaista perinnettä, että nostetaan kirkko talkoilla pystyyn, niin kuin Pyhän Olavin kirkko.

Pukari vetää esittelykierroksia myös Tuomiokirkossa ja ortodoksisessa kirkossa. Luotien jäljet seinissä muistuttavat vaikeista ajoista. Niistä löytyy yhtymäkohtia myös Ukrainan historiaan.

Hän kertoo Kustaa III:n ideasta rakennuttaa Tampereen kauppatorille kirkot neljälle uskontokunnalle. Suunnitelma raukesi rahan puutteeseen, ja kolmen kirkon paikalle tulivat apteekit.

Kirkkojen historia on Tampereen tiiveintä historiaa, Nykyinen Vanha kirkko rakennettiin Aleksanteri I:n vierailun jälkeen. Messukylään uutta kirkkoa kaavailtaessa suunniteltiin, että purettaisiin ensin vanha ja rakennettaisiin tarpeista uusi kirkko.

Pukari opettaa sekä suomalaista kulttuuria ulkomaalaisille että ukrainalaista suomalaisille. Hän uskoo, että kiinnostus uuteen kotimaahan riippuu muuttajan koulutuksesta ja elämänpiiristä. Esimerkiksi venäläisillä on jo tullessaan tarve tutustua uuden maan historiaan ja tapoihin.

Olen suomalainen
– Я українка? 

Pukaria ei kuusi vuotta sitten vetänyt Suomeen muu kuin tunne tänne kuulumisesta. Rakkaus juontaa lapsuudesta, sillä isä oli inkerinsuomalainen.

– Voi olla, että tausta vaikuttaa. Suomalaisuus oli itsestään selvä asia.

Perheessä luterilaisuus ja ortodoksisuus kulkivat käsi kädessä: vietettiin kahta joulua ja kahta pääsiäistä.

Suomea oli aikoinaan vaarallista puhua, ja isä unohti kielen. Luterilainen usko kuitenkin säilyi sisällä ja risti kotona.

– Isä toi työmatkoiltaan Pietarin-tuliaisiksi hienoja kuvakirjoja, ja niistä näin, miltä Suomi näyttää. Luonnon kauneus sai minut ajattelemaan: ”joskus mä vielä matkustan tuonne”.

Isä oli myös asunut Orivedellä toisen maailmansodan aikana, ja muisteli kauniita maisemia.

– Siitä minulle muodostui mielipide, että Tampere on Suomen pääkaupunki.

Muuton mahdollisti laki inkerinsuomalaisista. Isä oli lähtöä vastaan, mutta jos valita piti, hän suositteli Tamperetta.

Päätös oli rohkea ja Suomen kansalaisuuden saaminen ison työn takana, mutta Irina Pukaria muutto ei kaduta.

– Ajattelin, että kahdessa vuodessa opin kielen ja saan vakituisen työpaikan. Mutta eihän se käy noin vain, hän nauraa.

Kielen vaikeus ja luonnon kauneus yllättivät. Myös ystävällisyys tulijaa kohtaan oli yllätys, isä kun oli valmistanut tytärtään kielteiseen suhtautumiseen.

Täkäläiset ovat kiinnostuneita siitä, mitä maahanmuuttaja tietää Suomen historiasta.

– Mutta he haluavat myös lisätä jotakin. He aloittavat: ”Tiedätkö, että…”, Pukari iloitsee.

Toinen ilon aihe on kiinnostus inkerinsuomalaisuutta ja toisaalta Ukrainan historiaa ja kulttuuria kohtaan.

Kotoutumista ovat auttaneet uskonto ja kielen oppiminen.

– Kulttuuri kantaa – ystävyys antaa, Pukari sanoo ja näyttää yhtä näyttelyn kuvista.

Suomalaiset tavat ja perinteet, juhlat joulukirkosta juhannukseen ovat tulleet tutuiksi ystävän kautta. Kansalaisuuden kunniaksi pidettiin ”ristiäiset”.

– On hyvin henkilökohtaista, miten muuttoon suhtautuu vuosien päästä. Olen ainakin 90-prosenttisesti suomalainen, mutta jokin verran juuria on Ukrainassa.

Juuret siellä,
rönsyt täällä 

William Lomaxin vaimo Margaret Bulloughin kanssa. Maggie ja tyttäret palasivat myöhemmin Englantiin. Isä ei seurannut perhettään, mutta vieraili usein Englannissa ja tyttäret Tampereella. Vuonna 1934 kuollut William Lomax on haudattu Kalevankankaalle.

Lomax kuvailee kirjeessään muun muassa Aleksanterin kirkkoa. Lisäksi hän kertoo hautausmaasta sekä toteaa, ettei ymmärrä kirkossa käytettävää kieltä. Kirje on kuunneltavissa ja luettavissa näyttelyssä.

20 vuotta Suomessa asunut Silvia Eliana Aedo Sepúlveda on pohtinut, miksi Maggie halusi palata.

– Hänellä oli varmasti kova ikävä.

Silvia Aedo Sepúlveda tuli maahan 1970-luvulla monen muun chileläispakolaisen tavoin. Mukana oli kolme lasta, ja Suomessa syntyi neljäs.

Elekieli on täällä hyvin erilainen kuin alkuperämaassa, ja vaati totuttelua. Huumori on kuitenkin auttanut kotoutumisessa, samoin ystävät.

– Kun suomalaisen saa ystäväksi, hän pysyy ystävänä loppuun asti.

Aedo Sepúlveda muistuttaa työn tärkeydestä integroitumiselle. Mies oppi työpaikan ansiosta kielenkin paljon nopeammin. Mies on ollut juurruttamassa myös Maailmantanssi-festivaalia Tampereelle. Musiikki onkin kansainvälinen, yhdistävä kieli.

Muualta tulleiden opiskelijoiden kannattaa olla tekemisissä suomalaisten nuorten kanssa.

Hän muistuttaa myös, että monet suomalaisista ovat muuttaneet muille maille.

– Meillä on yhteinen maailmakulttuuri. Arvot ja periaatteet – esimerkiksi se, onko luonto tärkeä vai heitetäänkö roskat maahan – yhdistävät enemmän kuin naaman tai hiusten väri. Ei pidä pelätä sitä, että joku toinen on erilainen, pitää hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on.

– Jeesuskin antoi esimerkkiä, että pitää tehdä asioita, vaikka tietää sen olevan vaarallista.

Lomaxin kuvissa pitsimekko ja kalliot tuovat valokuvausta harrastavalle Silvia Aedo Sepúlvedalle mieleen lapsuuden muistoja. Häntä kiinnostavat myös vanhat talot, vuodenaikojen vaihtelu, varjot ja luonnon omat taideteokset. Lumiset kuvat kiehtovat valkoisuudellaan.

– Lapsena Chilessä ihmettelin valkoisia joulukuusia. Ajattelin: mistä joku on keksinyt, että puun pitää olla valkoinen. Suomessa ymmärsin, mistä on kysymys.

Yksi omista lapsista palasi Chileen ”kokeilemaan, miltä tuntuu”, ja jäi. Myös tytär kokeili muuttoa, mutta palasi Suomeen.

– Pitkät juureni ovat Chilessä, mutta minulla on juuret myös täällä. Vaikka menisin takaisin, en voi sanoa, että palaisin kokonaan. Tämä on toinen kotimaani, koska lastenlapseni ovat täällä, Aedo Sepúlveda tiivistää.

Kaikkiin tapoihin
ei välttämättä totu

Samoilla linjoilla on myös yli 20 vuotta sitten Suomeen harjoittelijaksi saapunut Johan Plomp.

– Ulkomaalaisena tulee aina säilymään omaan kulttuuriin sidottua identiteettiä. Eri tapojen vertailu opettaa näkemään oleellisimmat asiat elämässä. Mutta joihinkin asioihin ei välttämättä koskaan totu, ja silloin tuntee itsensä muukalaiseksi. Näin pitkään ulkomaanjakson jälkeen sama tunne voi kuitenkin iskeä kotimaassakin.

– Olen asunut yhtä pitkään Suomessa kuin Hollannissa. Olen oppinut tuntemaan Suomen tapoja melkein yhtä hyvin kuin syntymäkulttuurini. Olen käynyt merkittäviä elämänvaiheita läpi täällä – kuten isäksi tuleminen – eikä minulla ole kokemusta siitä, miltä se tuntuisi Hollannissa.

Kotona vallitsee nyt kahden kulttuurin sekoitus.

– Olemme oikeastaan luoneet kolmannen kulttuurin, kompromissin kummastakin. Meidän kulttuurimme eivät onneksi kuitenkaan eroa paljoakaan toisistaan, joten isoja kompromisseja minun ei tarvinnut tehdä.

Johan Plompin tarina on samanlainen kuin monilla muilla Suomeen jääneillä ulkomaalaisilla. Hän tutustui kiinnostavaan henkilöön, sai opiskelunsa loppuun, muutti Suomeen ja meni naimisiin.

– Suomen kielen opiskelun aloitin oikeastaan jo ennen kuin tapasin tulevan vaimoni. Olin ostanut oppikirjan ja opiskelin itsekseni. Myöhemmin kävin viikoittaisella suomen kielen kurssilla. Kieltä ei kuitenkaan opi vain oppikirjasta, vaan käyttämällä.

– Käytin vaimoni kanssa jossain vaiheessa sekakieltä – hän puhui suomea, ja minä englantia. Myöhemmin pyysin myös kollegojani yliopistolla puhumaan suomea kanssani, mikä oli alussa heille vähintään yhtä vaikea kuin minulle itsellenikin.

Musiikki ja seurakunta
kulttuurin kanavina

Vaikka kahden kulttuurin tuntemus on rikkaus, niiden elämisessä on haasteita. Erityisesti musiikki on ollut tärkeä kanava kulttuurin sisään.

– Lauloin suomeksi ennen kuin ymmärsin tekstin sanoja. Sain palvella seurakunnassa soittamalla. Vielä nytkin kuoroharrastus antaa mahdollisuuksia kuulua ryhmään ja yhteiskuntaan.

Seurakuntaa hän kiittää musiikkikulttuurin tukemisesta sekä kuorotoiminnan ja konserttien kautta että lasten musiikkiopetuksen avulla.

Hän nauttii kirkkojen monipuolisuudesta ja niiden sopivuudesta musiikin esittämiseen.

– Harvoissa muissa paikoissa saa nauttia niin hyvässä kunnossa olevista akustisesti toimivista ja hyvillä uruilla varustetuista kirkoista. Viimeisenä olen saanut nauttia Pispalan uusista uruista, harmi, että niin harva ihminen on vielä niitä käynyt konserteissa ihmettelemässä.

Plomp toivookin, että kuulijat kävisivät tutustumassa enemmän myös kaupungin erittäin laadukkaaseen klassiseen tarjontaan.

– Vanha kirkko on minulle erityisen merkittävä, koska kansainvälinen seurakuntamme kokoontuu siinä. Seurakunta tarjoaa jäsenilleen kohtaamispaikan, jossa voidaan jakaa huolia ja iloja. Seurakunta on yhdistävä tekijä, kun Jumala on sama, riippumatta siitä, mistä kulttuurista tulet tai mitä kieltä puhut.

Asta Kettunen

Dear Maggie -näyttelyyn liittyneellä valokuvausretkellä kuvakulmia tarkasteltiin muun muassa Finlaysonin kirkon ympärillä.
Kuva: Asta Kettunen