Kuolinvuodekokemuksista vaietaan leimautumisen pelosta
24.10.2012
Kuolinvuodekokemuksista puhutaan harvoin, sillä kertoja pelkää leimautuvansa sekapäiseksi. Monet viestit jäävät kuulematta, koska yhteiskunta ei hyväksy niitä. Yksi syy on pelko selittämättömän kokemuksen edessä.
Kuolevia hoitavat pitävät tärkeänä, että ilmiöstä keskusteltaisiin. Hoitotyön tai lääkärin koulutuksessakaan ei juuri puhuta kuolinvuodekokemuksista. Jos ilmiötä pidettäisiin luonnollisena, se auttaisi monia kokemaan hyvän kuoleman.
Osastonhoitaja Pirjo Karppanen työskentelee Hatanpään sairaalan A4-osastolla. Hän kertoo, että terveydenhoidossa panostetaan nyt saattohoitoon ja siitä on tarjolla lisäkoulutusta, johon hän on juuri osallistunut. Aihetta myös tutkitaan ja siitä annetaan suosituksia.
Hoitajat kokevat riittämättömyyttä kuolevien hoidossa ja esittävät usein kehityskeskusteluissa toiveen lisäkoulutuksesta tästä aiheesta. Saattohoitokurssilla, johon Karppanen osallistui, ei edes mainittu kuolinvuodekokemuksia.
Kirkas hetki
ennen kuolemaa
– Kuoleman lähestyessä on hyvin tavallista, että potilaalle tulee kirkas hetki. Joskus puhumaton, lähes tajuton potilas nousee sängyssä istumaan muutama tunti ennen kuolemaansa ja alkaa puhua. En ole kuullut potilaiden mainitsevan silloin enkeleistä tai kertovan viimeistä viestiä omaisilleen, Karppanen sanoo.
– Loppuvaiheen virkistyminen on tavallista. Usein potilas huutaa silloin äitiä tai haluaa syödä. Eräs heikossa kunnossa ollut mies pyysi perunasoppaa ja sai äkkiä niin suuret voimat, että väänsi tippatelinettä, perushoitaja Maarit Kantonen kertoo kokemuksiaan.
Toinen hoitaja näki, kun elvytystilanteessa potilas virkosi. Hän sanoi kiukkuisena: ”Miksi toitte minut takaisin, kun minun oli niin hyvä olla ja siellä oli niin kirkasta. Jos sydän pysähtyy uudelleen, minua ei saa elvyttää.”
– Eräs potilas sanoi: ”Kuolen tänään” ja hän tosiaan kuoli iltapäivällä. Mietin, miten hän voi tietää kuolinhetkensä etukäteen. Kokenut hoitaja osaa nähdä merkit lähestyvästä kuolemasta, mutta tällä potilaalla ei ollut niitä merkkejä, vaan hän käveli rollaattorin tuella vielä edellisenä päivänä, Karppanen kuvailee.
– Jos joku kuoleva potilas kertoisi enkeleistä, se olisi kaunista ja tuntuisi hyvältä. Se toisi lohtua, ettei olla yksin edes kuoleman hetkellä. Tällaisessa tilanteessa en alkaisi puhua, etten häiritsisi näkyä, joka on arvokas tilanne kuolevalle. Kokenut hoitaja pystyy kyllä erottamaan, milloin potilas on sekava, Karppanen pohtii.
Potilaiden kuolemat ovat raskaita kokemuksia henkilökunnallekin, ja hoitajat kertaavat niitä keskenään. Hoitajien tehtävä on myös auttaa ja tukea omaisia kuoleman tapahtuessa ja sen jälkeen.
– Usein en sano kuolevalle mitään, koska sanoilla ei ole enää merkitystä, vaan kosketan lempeästi, silitän poskea tai käsivartta. Kosketustapa lohduttaa myös läsnä olevia omaisia ja rohkaisee heitäkin koskettamaan potilasta, Karppanen toteaa.
Sairaalapastorille uskaltaa
kertoa enkeleistä
Valtaosa saattohoidosta tapahtuu tavallisissa sairaaloissa. Kun puhutaan vanhuuden ja kuolemisen laadusta, on avainkysymys, miten arvokas kuoleminen ja hyvä hoito toteutuvat erityisten saattohoitokotien ulkopuolella, koska niihin pääsee vain pieni osa ihmisistä.
Sairaalapastori tulee kuolevan vuoteen viereen joko potilaan tai hoitajan pyynnöstä ja hän tukee erityisesti omaisia.
– Kuolinvuodekokemuksista muistan jonkun kertoneen, kuinka puoliso tulee hakemaan häntä; näin voi tapahtua myös unen aikana. Joku näkee taivaan portille, vs. sairaalasielunhoidon johtaja Teemu Paarlahti sanoo
– Joskus potilas tietää myös kuolinhetkensä. Eräs mies ei pystynyt enää puhumaan, mutta näytti vaimolleen kelloa, hymyili ja katsoi ylös. Kotiin päästyään vaimo sai tiedon kuolemasta ja oivalsi, että mies yritti kertoa hänelle: ”Aika on täynnä, lähden nyt”.
– Kuolema on majesteetti, joka liikuttaa vahvoja asioita meissä. Olen kuullut joitakin enkelikokemuksia, mutta uskon, että niitä on enemmän kuin niistä mainitaan. Potilas uskaltaa puhua sairaalapastorin kanssa hengellisistä asioista.
– Osalle henkilökunnasta potilaan kertomat enkelinäyt voivat olla hämmentäviä, sillä nehän eivät näy laboratorion mittauksissa, Paarlahti jatkaa.
– Jos kuoleva kokee kulkevansa valoa päin, pääsevänsä puolison luo tai Jeesuksen tulevan hakemaan, tämä rauhoittaa häntä. Iloitsen siitä, jos ihmisellä on jotain, minkä varassa hän jaksaa kulkea kohti kuolemaa. Se voi olla lapsuudesta asti tai myöhemmin omaksuttu usko.
– Kuolevien luona hämmästelen inhimillisen kokemuksen rikkautta. Ateismikin on levollinen katsomus, jos siitä voi pitää kiinni loppuun asti, eikä ala epäillä viime hetkellä. Suurta filosofiaa ei luoda enää kuolinvuoteella, vaan jo aikaisemmin, Paarlahti lopettaa.
Mikä on
kuolinvuodekokemus?
Terveydenhuollon maisteri Elina Grönlund on tutkinut kuolinvuodekokemuksia, jotka esiintyvät juuri ennen kuolemista, mutta joskus aikaisemminkin. Näkyjen aikana potilaat ovat tajuissaan ja selkeitä. Näyssä potilaan luona käy aikaisemmin kuollut, läheinen ja tärkeä ihminen. Kuoleva saattaa nähdä paikan, johon on menossa.
Toisinaan hän tietää kuolinhetkensä tarkasti. Kokemukset ovat kokijalleen totta, tuottavat mielihyvää ja kuuluvat normaaliin kuolemiseen. Näyt eivät ole harhoja. Ne kestävät noin viisi minuuttia, joskus vähemmän tai enemmän.
Tutkimustulosten mukaan näiden kokemusten tarkoituksena on lievittää kuolemanpelkoa, lohduttaa ja auttaa hengellisessä valmistautumisessa. Kokemus saattaa ihmisen kuoleman jälkeiseen olotilaan.
Pirjo Lääperi
Lähde Elina Grönlund: Kuolinvuodekokemus,
Lisätietoa Suomalaisen kuolemantutkimuksen seuran verkkojulkaisusta
Kuolinvuodekokemuksista kertoo myös Bernard Jakoby kirjassaan Tie tuolle puolen Miltä kuoleminen tuntuu. Minerva 2012.
Kuoleman lähellä tuntui lohdulliselta
47-vuotias Irma sai vaikean sydänkohtauksen, jonka aikana sydän pysähtyi neljästi. Hänet elvytettiin joka kerta.
Irma oli välillä tajuissaan, ja kuuli lääkärin sanovan: ”Nyt sydän pysähtyi taas”. Elvytystä jatkettiin. Sydänpysähdyksen aikana hän koki suurta rauhaa ja hyvänolon tunnetta: ei ollut kylmä eikä kuuma, vaan oikein hyvä olo.
Irma kulki kuin pimeässä tunnelissa kohti valoa. Tunnelin päässä hän näki odottamassa tutun hahmon, kuolleen isänsä. Irma jatkoi matkaa isää kohti, eikä hän olisi halunnut palata takaisin elämään.
Pirjo Lääperi
Uusimmat kommentit