Konfirmaatiossa syttyi valo kehitysvammaisille nuorille

Pekka Meriläisen mielestä Johanin rippikoulu on merkinnyt sitä, että seurakunta pitää huolta omistaan.
Kuva: Tarja Riihitupa

Vaikeasti kehitysvammaisten rippikoulu on pastori Margit Nymanin mukaan matkantekoa olemuskieleen.  Kielen tärkein ”sana” on katse, koska me synnymme ihmiseksi toisten katseesta.

Syty valo, loista valo, loista valo Jeesuksen. Syty valo, loista valo, loista valo Aleksin, … Johanin, … Onnin ,…Paavon, …Rebecan

Konfirmaatiojumalanpalvelus Finlaysonin kirkossa on alkanut.  Avustavat saattavat viisi valkeisiin alboihin puettua nuorta vuorollaan alttarille, ja kehitysvammaistyön pastori Margit Nyman toistaa tutun siunauksen jokaisen nuoren kohdalla mainiten kunkin nimen. Juhlan päähenkilöt sytyttävät avustajansa tukemana tuohuksen, mitä on harjoiteltu yhdessä pitkin vuotta.

Vaikeasti kehitysvammaisen ihmisen elämässä ei ole välttämättä monia juhlia, ja kirkossa aistii, että läheiset haluavat tehdä konfirmaatiopäivästä nuorelleen sellaisen.  Penkeissä istuu äitejä, isiä, sisaruksia, mummuja, vaareja, kummeja, serkkuja ja ystäviä, jotka ovat pukeutuneet parhaimpiinsa.

Vaikka on elokuu, ensimmäisenä virtenä veisataan Hoosiannaa, sillä se on konfirmoitavana olevan Johanin ja hänen isänsä yhteinen ”juttu”. Kun isä tulee töistä kotiin, Johan käpertyy sängylle isän kainaloon lepäämään ja kuuntelemaan tuttua jouluvirttä.

Puhuessaan juhlaväelle Nyman muistuttaa siitä tärkeästä tehtävästä, joka päivän päähenkilöillä on meille kaikille.

– Nämä nuoret antavat meille lahjan näyttäessään nykyhetkessä elämisen merkityksen, Nyman sanoo.

Tärkein ”sana” on katse

Margit Nyman tapasi rippikoululaisensa kuluneen vuoden aikana useita kertoja Finlaysonin kirkossa, jotta iso tila tulisi tutuksi. Tavattu on myös Ilkossa, ja parina viikonloppuna mukana oli nuorten vanhempia, isovanhempia ja sisaruksia.

– Rippikoulumme ei sisällä mitään määrää, joka pitäisi täyttyä. Jokaisen ryhmän kanssa tulee kuitenkin hetki, jolloin tietää sisäisesti, että nyt tämä on valmis, kuvailee vuodesta 1985 kehitysvammaisille rippikouluja pitänyt Nyman.

Hän kutsuu rippikouluaan matkaksi olemuskieleen, koska se on kieli, jota vaikeasti kehitysvammaiset puhuvat. Olemuskieltä ovat kulmien kurtistus, hymy ja tuskaisa ote. Tärkein ”sana” on katse, sillä me synnymme ihmiseksi toisten katseesta.

– Olemuskieli oli meidän kaikkien ainoa kieli, kun tulimme maailmaan, ja sitä käytämme, kun lähdemme maailmasta, Nyman sanoo.

Rippikoulun pitäminen vaikeasti kehitysvammaisille herättää ihmisissä ristiriitaisia tunteita, myös silloin, kun kyseessä on oma lapsi.

– Vanhemman suhde kehitysvammaiseen lapseen on aina herkkä. Jos siihen otetaan mukaan vielä joku Jumalan sana, niin ymmärrän, jos siinä on kynnystä. Onhan sama Jumala sallinut oman lapsen syntyä vammaisena.

Nyman muistelee lämmöllä äitiä, jonka mielestä oli jumalanpilkkaa puhua rippikoulusta vaikeasti vammaisten yhteydessä.

– Hänen nuorensa kävi kuitenkin rippikoulun. Kun tapasimme myöhemmin Ilkossa, äiti kertoi, että nuori oli alkanut hymyillä kuin hangon keksi, kun lähestyttiin tutuksi tullutta paikkaa. Sitten äiti lisäsi, ettei hän sano enää, että kyse on jumalanpilkasta.

Nuorten minäkuva rakentuu

Vaikeasti kehitysvammaisten rippikoululla ei ole tiedollisia tavoitteita, vaan tärkeintä on yhdessäolo.

– Kärsimiseen ja vaikeuksien kanssa olemiseen on vaikea löytää muuta vastausta kuin se, että jaetaan yhdessä sitä elämää, joka on Jumalalta saatu.

– Siksi rippikoulussamme jaetaan hyvin arkisia asioita. Hengellinen ulottuvuus tulee mukaan tunnejakamisena. On tärkeää, että joku vertainen ottaa vastaan sitä kokemusta ja oloa, jota nuoren kanssa koetaan. Kaikkea ei pysty sanoittamaan, ja paljon tapahtuukin sanojen ulkopuolella.

Nymanin mukaan yhdessä oleminen vaikuttaa nuoriin itseensä siten, että he aktivoituvat. Myös ne nuoret, jotka ovat autistisia, haluavat tulla kohdatuksi ja olla vuorovaikutuksessa toisten kanssa.

– Se on havahduttavaa. Mietinkin usein, että tätäkö se on, mitä me kaikki janoamme: että oltaisiin enemmän läsnä itsellemme ja toinen toisillemme, Nyman pohtii.

Hän on havainnut, että kehitysvammaiselle nuorelle syntyy rippikoulussa jokin sellainen minäkuvaa ja persoonaa vahvistava kokemus, jonka takana Jumala on.

– Se voi auttaa minäkuvan rakentumisessa jopa niin paljon, että nuori siirtyy kehitystasolta toiselle.

”Etsitään Jumala yhdessä”

Nymanin rippikoulussa kuunnellaan yleensä paljon musiikkia. Saarnakaverina kulkee mukana papin vaatteisiin puettu iso sylinalle, josta on tullut Nymanille Jumalan läsnäolon symboli.

– Rippikoulun alussa ilmeni, että yksi nuorista ei pidä nukeista, ja nalle edusti hänelle nukkea. Toinen nuori ei halunnut kuunnella musiikkia, koska hän ei kestä kovia ääniä.  Ajattelin silloin, että nyt minulta viedään välineet. Sanoin perheille, että nyt minusta tuntuu kuin minulta olisi lähtenyt Jumalakin, mutta etsitään hänet yhdessä. Jollain tavalla ja jollakin tasolla Jumala on usein löytynytkin.

Nyman on vakuuttunut, että Jumala oli läsnä myös siinä ehtoollisessa, jossa kehitysvammainen nuori nautti viinin sijaan lempijugurttiaan, koska viini oli hänelle aineena liian vieras. Kun nuori osallistui myöhemmin kehitysvammaisten kirkkopyhään, Nyman oli kosketettu siitä, että diakonityöntekijä muisti hänet, ja kaverille oli varattu ehtoollispöytään tuttu jugurtti.

– Kun olin nuoren kanssa alttarin äärellä, koin vahvasti, että se oli ehtoollinen. Ehtoollinen oli tarjoamisessa ja vastaanottamisessa.

Helena Hyvärinen

Jeesus on läsnä olemisen kielellä

Keväällä 2012 ilmestyi vaikeimmin kehitysvammaisten läheisille tarkoitettu rippikoulukirja Usein ihmettelen, jonka yksi kirjoittajista on kehitysvammaistyön pastori Margit Nyman.

Piispankokouksen hyväksymän ja Kirjapajan julkaiseman teoksen muita kirjoittajia ovat kehitysvammaisen nuoren äiti Pälvi Ahoinpelto sekä Björn Öhman, Leena Tuomola ja Sirpa Päivinen.

Kirjan tekstit muistuttavat lukijaa Jumalan salatusta läsnäolosta jokaisessa ihmiselämässä.  Jotkut lukijat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, ettei kirjassa mainita Jeesusta kertaakaan. Miksi näin?

– Jeesus on läsnä kirjan kuvissa, olemisen kielellä, sanoo Nyman ja näyttää kirjasta vaikeasti kehitysvammaisen Heinin kuvaa, jossa kärsimys on läsnä vahvasti.

– Jos Jeesus ei ole läsnä tässä kuvassa, en tiedä, mihin uskoni perustan.

Helena Hyvärinen