Suojelkaa edes lapsia

Erehtymättömyy-
teensä ja pyhyyteensä luottava yhteisö saattaa olla sokea epäkohdilleen. Tämä voi mahdollistaa ajattelutapoihin ja rakenteisiin pesiytyvän riskin väkivallalle, varoittaa lastensuojelun tutkija Johanna Hurtig.

Häpeällisten ilmiöiden yhteydessä yhteisöt sortuvat usein salailuun. Lestadiolaisten kriisissä Johanna Hurtig puhuu mieluummin ”haluttomuudesta suostua tietämään”. Väärinkäytöksistä tihkui tietoa vuosien ajan, mutta ilmiö ohitettiin kysymättä, mistä yhteisön rakenteellisista ongelmista tapaukset kertoivat.
Kuva: Vilja Tamminen

 

Totuus tapaa nousta pintaan kuin öljy, se tuppaa tulemaan näkyviin sameassakin vedessä.

Ne, joille yhteisön yhtenäisyyden ja harmonian on kärsivien lasten suojelua kalliimpi asia, ovat mustamaalanneet Johanna Hurtigia epäilyttäväksi, oman pesän likaajaksi, Jumalan valtakuntaa vastustavaksi ja sielunvihollisen edustajaksi.

Lastensuojelun tutkija on klassinen esimerkki siitä, kuinka viestintuojat halutaan ampua. Hänen syntinsä on lestadiolaisten hyväksikäyttöongelman julkinen käsittely.

Tieto liikkeen sisällä tapahtuneista lasten hyväksikäytöistä tuli julkisuuteen talvella 2010. Sitä seurasi lumipalloefekti: vuosia vaietut traumat ja rikokset alkoivat paljastua, kun puhumaan rohkaistuneet uhrit kertoivat yksi kerrallaan kokemuksistaan.

Keväällä 2012 Johanna Hurtigin tiedossa on yli 130 hyväksikäyttäjää, joukossa useita saarnaajiakin. Uhreja on moninkertainen määrä. Läheskään kaikki tekijät ja uhrit ole tulleet, eivätkä tulekaan tietoon.

Voimaantuminen hyvän ympäröimänä

Yhteiskuntatieteiden tohtori Johanna Hurtig ei tiennyt, millaisesta ongelmakimpusta on kysymys, kun Lapin yliopiston sosiaalityön professori Merja Laitinen kysyi häneltä neuvoa 2000-luvun alussa.

Laitinen oli törmännyt useisiin pedofilian ja insestin uhreihin, jotka selittivät sopineensa rikokset hyväksikäyttäjiensä kanssa ”Jeesuksen nimessä ja veressä”.

Hurtig tunnisti sanonnan liittyvän lestadiolaisten anteeksianto- ja rippikäytäntöön. Mutta eihän hänen lapsiin panostavassa ja lainkuuliaisuutta korostavassa herätysliikkeessään käytettäisi väärin tätä kallisarvoista parannuksenteon armoetua. Eihän?

Vaasasta kotoisin oleva kahdeksan lapsen äiti varttui hyvässä perheessä, jollaisia suuri osa lestadiolaisperheistä lieneekin. Hänen isänsä Juhani Uljas, diplomi-insinööri, toimi vuosikymmeniä maallikkosaarnaajana ja Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) johtokunnassa.

– Olen itse saanut elää hyvän ympäröimänä sekä lapsena että aikuisena. Kasvuympäristööni kuuluivat tiiviit ja runsaat, vilkkaat ystävyyssuhteet, yhteisön lämpö ja voimaannuttava hengellisyys. Siionin virret ja laulut sekä seurojen sisältö ja ”äänimaisema” muodostavat tutun hengellisen kodin.

– Kasvoin vahvaan hengellisyyteen, jonka kautta avautuivat jumalasuhde ja tietoisuus siitä, että olen uskova ihminen. Olen näistä lahjoista hyvin kiitollinen taustalleni. Ellen olisi syntynyt lestadiolaiseen perheeseen, en olisi välttämättä saanut yhtä vahvaa sidettä hengellisyyteen, Johanna Hurtig kertoo.

Lestadiolaiseksi hän on pitänyt harvinaisen paljon yhteyttä luterilaiseen seurakuntaan osallistumalla jumalanpalveluksiin, kirkkokuoroon ja retriitteihin. Myös läheiseen ystäväpiiriin on aina kuulunut liikkeen ulkopuolisia.  

Eteenpäin takatalven jälkeen 

Lestadiolaisen uskonperinnön hengelliseen ytimeen kuuluvat perusasiat ovat pysyneet Johanna Hurtigille rakkaina. Siksi hän koki vuonna 2008 raskaasti sen, että laajan hyväksikäyttöongelman olemassaolo selvisi työn kautta.

Vaikka itse uskoa ei tarvinnut kyseenalaistaa, oli oman liikkeen toimintakulttuuria pakko tarkastella kriittisesti.

– Aikuisena naisena tiedostin toki jo tuolloin liikkeemme kipupisteitä ja epäkohtia sekä keskustelukulttuuriin liittyviä kivettymiä ja pelkoja. Silmälasini eivät olleet aivan ruusunpunaiset, mutta minulla oli vahva luottamus yhteisölliseen vastuunkantoon.

– Uskoin voivani vaikuttaa avoimella toiminnalla niiden epäkohtien korjaamiseen, joita näin. Olin toistuvasti yhteydessä liikkeen johtoon ja käynnistin keskustelua aiheesta. Valitettavasti jouduin törmäämään vastuunkannon ja yhteisöllisen valvonnan kehittymättömyyteen, Johanna Hurtig myöntää.

Samalla näyttäytyi hoitokokouskulttuurin perintö: yhteisön näennäisen yksimielisyyden ja yksiäänisyyden vaaliminen avoimuuden ja rehellisyyden kustannuksella.

– Liike ja sen välittämä usko ovat aina osa minua. Mutta olen surullinen ja pettynyt siihen, miten vaarallista heikompien puolustaminen on yhteisössämme. Olen nähnyt liian monen kohdalla, mitä vaikeuksia seuraa, kun yrittää toimia rehellisesti ja rohkeasti.

– Riittävän avointa keskustelua ongelmista ei ole vielä käyty, vaikka välillä näytti jo lupaavasti siltä kuin siihen oltaisiin pääsemässä. Nyt näyttää kuin eläisimme takatalvea, mutta samalla tunnen vahvasti, että prosessi etenee joka tapauksessa.

Sairaat rakenteet päivänvaloon 

Ensimmäisiä edistysaskeleita on jo otettu, Hurtig näkee. Rippisalaisuuteen ja anteeksiantamuksen väärinkäyttöön liittyviä ongelmia on tajuttu ja tunnustettu. Ripin suoman sovituksen ja rikosoikeudellisen vastuun oikea suhde on oivallettu.

Tiedottaminen ongelmista on avautunut: liikkeen maineen suojelu ei enää edellytä empatian puutetta ja kovuutta uhreja kohtaan, eikä heidän haluta vaikenevan viranomaisille.

Johanna Hurtigin viestinä on, ettei seksuaalinen väkivalta ole liikkeen muusta toiminnasta erillinen ongelma, vaikka se koskeekin vain vähemmistöä. Sillä on yhtymäkohtia moniin muihin keskustelua edellyttäviin asioihin: naisten alisteiseen asemaan, vahvaan hengelliseen vallankäyttöön, yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan väliseen suhteeseen.

Suorien uhrien lisäksi on paljon välillisiä uhreja, omaisia ja ystäviä. Heitä kuuntelemalla on selvitettävä, mitä yhteisön epäkohdat ovat ja miten ne näyttäytyvät uhrien arjessa; mitkä ovat hyvään pyrkivän ja monelle rakkaan hengellisen kodin varjopuolet.

– Jotkut liikkeen uudistajista koettavat annostella muutosta pikkulusikalla, ja kriittistä keskustelua käydään paljolti piilossa, esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Minä en voi toimia lastensuojelun ammattilaisena niin – lasten lapsuus on siihen liian lyhyt, Johanna Hurtig toteaa.

Hän kokee tehtäväkseen tuottaa tietoa hyväksikäyttöongelmasta ja nostaa asioita keskusteluun. Kyseenalaisten rakenteiden ja käytäntöjen valaisemista tarvitaan.

Sitkeys palkitaan pölyn laskeuduttua 

Johanna Hurtig on saanut julkisuudessa tuekseen muutamia rohkeita naisia ja miehiä herätysliikkeestään. Nimetön tuki on paljon laajempaa, sillä modernit lestadiolaiset ovat moniääninen joukko, vaikka virallisesti käytetäänkin vain yhtä, erehtymättömän seurakunnan ääntä, joka edustaa ”yksimielistä rakkautta”.

Isot ja vakavat kysymykset vaativat nyt vastuunkantajia ja avoimia keskustelun herättäjiä, jotka osallistuvat rakentavalla tavalla yhteisön uudistamiseen.

Nähtäväksi jää, kuinka monessa on miestä ja naista pyrkiä muuttamaan liikkeen rakenteellisia ongelmia ennen kuin iso pyörä pyörähtää. Alkukitka on aina kova.

Lestadiolaisen liikkeen 2010-luvun historiaa aikanaan analysoitaessa ei muisteta hyvällä niitä paikallisia ja valtakunnallisia napamiehiä, jotka eivät tarttuneet tosissaan yhteisön sisällä tapahtuneeseen hengelliseen, henkiseen ja seksuaaliseen väkivaltaan, vaan koettivat pitää väärinkäytökset piilossa.

Mutta muuan naisen sitkeä työ lastensuojelijana ja yhteisönsä  moraalisen vastuun herättelijänä muistetaan vielä pitkään pölyn laskeuduttua.

Janne Villa

Yhteisöt salaisuuden vartijana

Johanna Hurtig on havainnut seuraavia ongelmia uskonnollisten yhteisöjen tavassa työstää lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyviä prosesseja.

- Totuuden kieltäminen: Tiedot ovat perättömiä. Emme ole salailleet.

- Hengellistäminen: Kielteinen huomio merkitsee vain maailman pilkkaa ja vainoa.

- Huomion ohjaaminen muualle: Valtaväestössä on huomattavasti enemmän näitä rikoksia.

- Huolen torjuminen: Aina on opetettu ja toimittu oikein.

- Ongelman esiinnostajien leimaaminen: Raatelevat sudet, saatanan enkelit, Jumalan valtakunnan roskittajat.

- Prosessin edetessä niukat pahoittelut, myöhemmin anteeksipyyntö.

Syvällisestä itsearvioinnista – yhteisön opin, kulttuurin, rakenteiden ja valtasuhteiden arvioinnista – on kuitenkin valitettavan vähän näyttöä.

Käsitys yhteisön erityislaatuisesta pyhyydestä ja lähtökohtaisesta oikeassa olemisesta tekee ristiriitojen käsittelystä uhkaavaa. Yhteisön etu ja maineen varjelu voivat ohittaa yksilön oikeuksien aidon toteutumisen.

Naisten ja lasten alisteisuus suhteessa valtaapitäviin miehiin vaikeuttaa heidän hätänsä kuulemista.

Janne Villa

Maijan tarina